En ole tainnut täällä tai Ziran omankaan blogin puolella käsitellä kovin tarkasti mummobelgin poismenoa. Minun oli tarkoitus julkaista tämä teksti 9.3., jolloin tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta tästä. Teksti pyöri pitkään luonnoksissa, mutta ei tuntunut tulevan valmiiksi. Nyt vihdoin päätin, että on aika käsitellä asia loppuun. Ehkä tästä on apua jollekin, joka painii saman sairauden kanssa, tai jollekin joka on menettänyt oman koiransa samalle sairaudelle.
So, the story begins. Kesällä 2016 Zira alkoi ontumaan, ihan satunnaisesti. Ei päivittäin, ei edes viikottain, vaan ihan silloin tällöin. Ikäähän sillä oli jo reilu 12 vuotta, eikä koordinaatio pelannut ihan nuoren koiran tavoin, joten ajattelin sen vain hypänneen sohvalta huonosti tai kompuroineen risukossa juostessaan. Pahimmillaan ontuminen oli heinäkuun puolivälissä, jolloin koira oli pari päivää aivan kolmijalkainen. Se sai kipulääkettä, ja sen jälkeen ontuminen hävisikin viikoiksi, ja koira oli aivan normaali oma itsensä.
Olin jo tuolloin päättänyt, että jos ontuminen palaa vielä takaisin, käydään eläinlääkärissä näyttämässä jalkaa. Oma epäilykseni oli nivelrikko, ja Zira saikin ehkäisevästi nivelravinnetta ruoan joukossa. Elokuun puolivälin tienoilla olin viettämässä viikonloppua ystäväni Elisan luona Tampereella, kun sain kotoa viestin. "Ziran jalassa on nyt jotain outoa". Ehdin kysellä tarkempaa oirekuvausta, mutta muuta ei osattu kertoa, kuin että sääriluun kohdalle on yhdessä yössä kasvanut puolikkaan kananmunan kokoinen kivikova pahkura. Okei, ei muuta kuin varaamaan eläinlääkäriaikaa. Tällöinkään Zira ei ontunut jalkaansa, joten ajattelin ettei pahkura voi olla mikään kovin vakava. Käytiin vakkarieläinlääkärillä Mynämäessä tutkituttamassa kinttu ja hakemassa antibioottikuuri ja vahvemmat kipulääkkeet. Eläinlääkäri epäili jalassa luutulehdusta, mutta jos viikon ab-kuuri ei purisi ja pahkura lähtisi pienentymään, täytyisi jalka käydä kuvauttamassa klinikalla. Viikon verran syötettiin Rimadyliä ja antibioottia lähes maksimiannostuksella, mutta jalka ei muuttunut miksikään. Kivuton Zira sentään oli, joten pieni toivonpilkahdus käväisi mielessä.Elokuun viimeisenä päivänä antibioottikuuri loppui, ja meillä oli varattuna aika Koira Kissaklinikalle Turkuun, jossa oli tarkoitus tutkia jalkaa tarkemmin. Eläinlääkäri teki palpalointitutkimuksen jalalle, ja varasi meille saman tien ajan röntgeniin. Aikaa ehdittiin odotella noin puolisen tuntia, kunnes hoitaja ehti tulla kuvaamaan jalan. Ikänsä puolesta Ziraa ei uskallettu rauhoittaa, mutta kuvat saatiin onneksi otettua ilman rauhoitustakin. Jo kun ensimmäinen kuva ilmestyi ruudulle, maallikkokin näki ettei siinä voinut olla kaikki hyvin. Hetken aikaa jouduttiin odottamaan vielä lääkäriä kertomaan diagnoosia, mutta siinä kohtaa siitä ei ollut enää mitään epäilystä. Ziran jalassa oli erittäin aggressiivinen osteosarkooma, eli tuttavallisemmin luusyöpä. Meille annettiin toinen kipulääkekuuri, ja ainoaksi vaihtoehdoksi eutanasia mahdollisimman pian.
Soitin maanantaiaamuna itku kurkussa lopetusaikaa meidän vakkarieläinlääkärille, jolle saatiin aika perjantaina 9.9. kello 16. Viimeisen viikon aikana tehtiin vain kaikkea kivaa, Zira söi lempiherkkujaan ja nautti elämästä täysillä. Perjantaina aika tuntui kuluvan ihan liian äkkiä, ja pian oli jo aika saattaa paras ystävä viimeiselle matkalleen. Zira haudattiin kotipihan laitaan, paikkaan josta monesti kuljettiin yhdessä metsälenkille, jossa se aina pysähtyi odottamaan että muut ehtivät tulla sen perässä, ennen kuin pinkaisi risukon läpi metsään. Eutanasia hoitui kauniisti, ja väsynyt mummobelgi vain nukkui pois. Ikävä on edelleen aivan valtava, mutta vähitellen elämä alkaa voittaa. Pari viikkoa takaperin Pätkis sai ensimmäiset rokotuksensa siinä samassa huoneessa, jossa Zira nukahti syliini viimeistä kertaa. Ympyrä sulkeutuu ja elämä jatkuu, vaikka alkuun ei siltä tuntunutkaan.
<3
VastaaPoista