"Miksi dobermanni?"

Äitikoira tottelee

Tätä kysymystä on kysytty minulta jo monesti, vaikka pentu saavuttaa pian vasta kuuden viikon iän. Osa kysyjistä on ollut aidosti uteliaita, osa vain kauhuissaan. Pari ystävääni on jopa oma-aloitteisesi kertonut, etteivät välttämättä halua olla välittömässä kontaktissa pentuun, koska he pelkäävät dobermanneja. Miksi siis haluan (edelleen) dobberin?

Kun Zira muutti meille vuonna 2011, belgianpaimenkoira tuntui minulle lähes täydelliseltä rodulta, josta en koskaan vaihtaisi pois. Edelleen ajattelen, että joskus meille vielä tulee belgi. Sen aika vain ei ole nyt. Niin belgeissä kun dobbereissa on omat hyvät ja huonot puolensa, joita punnitsin pitkään ennen pennun varaamista. Kuitenkin, dobermanni tuntuu pitkän harkinnan jälkeen enemmän minun käteeni sopivalta koiralta.

Tässä välissä mainittakoon, että pallottelin pitkään ja hartaasti muidenkin eri rotujen välillä. Vahvoina vaihtoehtoina olivat myös beauceron ja suursnautseri. Aloittaessani opiskelut, tunsin ettei minulle jäänyt tarpeeksi aikaa harrastaa koiran kanssa, joten tällöin harkitsin myös muita rotuja, kuten whippettiä, borzoita ja shelttiä, ns. kotitokokoiran virkaan. Nämä kuitenkin jäivät ajatuksen tasolle, vaikkakin ainakin borzoin haluaisin vielä joskus omistaa. Syy siihen, että nämä jäivät pois laskuista, oli yksinkertaisesti se, että haluan koiran jolla on pk-oikeudet. Silloin en ollut vielä sataprosenttisen varma siitä, haluanko kilpailla palveluskoiralajeissa, mutta halusin että siihen olisi mahdollisuus sen hetkisen koiran kanssa, jos kiinnostus sattuisi jostain löytymään. Voisi siis ajatella että silloin elettiin koira-aikani taantumakautta, Ziralla oli ikää jo kiitettävästi ja toinen koiramme (schipperke Otto) on hermorakenteensa puolesta sopimaton vakavampaan harrastamisen. Tämän takia motivaatio harrastamiseen oli melko pohjamudissa, mikä ajoi katselemaan muitakin, kuin pk-rotuja.

Äitikoira leikkii

Dobberi oli pyörinyt rotuvaihtoehdoissa vuodesta 2013 asti, ja enemmän tai vähemmän selailin tietoja rodusta ja tutkin kasvattajia. Se kuitenkin "vain jäi", kun paikkaa kolmannelle koiralle ei ollut. Lisäksi luin ihan liikaa negatiivista tietoa näiden terveystilanteesta ja luonteista. Kunnes vuonna 2016 tutustuin Pätkiksen emän omistajaan. Hänen mukanaan pääsin tutustumaan dobbereihin laajemmin, näkemään niitä enemmän livenä ja itsekin touhuamaan dobberin kanssa. Ennen kuin Paulan pennutus varmistui, treenasin sen kanssa satunnaisesti tottista. Tällöin silmäni aukesivat, ja tajusin että tässä saattaa olla se The Rotu.

Halusin monipuolisen harrastuskoiran, jonka kanssa voi tehdä melkein mitä vain. Dobermanni täyttää tämän kriteerin täydellisesti. Näiden kanssa voi harrastaa lähes mitä vain lajeja, ja jopa pärjätä niissä. Halusin myös koiran, jossa on sopivasti luonnetta, saa olla vähän pilkettä silmäkulmassa ja oikeasti potkua ja tekemisen meininkiä sinne harrastuskentille. Lisäksi halusin koiran kokoisen koiran. Kuvaukseen sopii moni rotu, mutta myös ulkonäkö oli myös osa kriteerejä. Ja dobermanni miellyttää, niin ulkoisesti kuin luonteeltaankin.

Nyt kun vuosien haaveeni omasta dobberista on vihdoin toteutumassa, tunnen valinneeni oikein. Vaikka moni onkin kyseenalaistanut rotuvalintani ja jopa yllämainitusti ilmaissut jopa pelkäävänsä sitä, uskon vakaasti ettei rodun valinta tule kaduttamaan. Enää muutama viikko koiratonta elämää jäljellä.